Yksin vaan ei yksinäinen

Tätä teemaa ovat monet minua viisaammatkin pohtineet, joten on siis ihan aiheellista laittaa myös oma lusikka tähän filosofiseen soppaan. Kun nyt tuli lähdettyä yksin reissuun toiselle puolelle maapalloa, niin nämä termit ja henkilökohtainen suhtautuminen niihin on syytä käydä läpi mielessään. 


 


Yksinhän minä en tällä haavaa todellakaan ole, sillä asun perhemajoituksessa. Vuokraemäntäni (jonka kanssa yhteinen kieli on siis hatara – minä puhun heikkoa espanjaa ja hän heikkoa englantia, joka yhdistyy spanglishiksi) hieman säälitteli minua, sillä muilla majoittuvilla nuorilla opiskelijoilla on tiivis opiskelijayhteisönsä, jonka kanssa he reissaavat pitkin ja poikin maata. Jos minä lähden viikonloppuna jonnekin, teen sen ihan yksin, ja se vähän harmitti emäntääni. Hän totesikin  ”Kirsi, eres valiente – olet urhea”, ja ryhtyi seuraneidikseni aina kun vaan muilta puuhiltaan ehtii; monet kirkot onkin koluttu ja käyty ihastelemassa kukkivia kahvipensaita.


No kyllä se vähän tietynlaista urheutta vaatii lähteä yksin reissuille, mutta onhan siinä puolensakin. Voi tehdä justiinsa niin kuin itseä huvittaa, olla itsekäs.   Voi syödä, nukkua oman aikataulunsa mukaan ja käydä tuijottelemassa juuri niitä kirkkoja ja museoita jotka sattuvat kiinnostamaan. Kääntöpuolena on joitakin käytännön asioita. Esimerkiksi vessakäynnit: bussimatkan pissitauolla kaikki nyssäkät on raahattava sinne pieneen vessakoppiin, kun ei ole ketään kenen kanssa voisi käydä pissillä vuorotellen. Jos vessakopin lattia sattuu olemaan ns.  kostea, on luvassa tasapainoharjoitus kyykkyyn rinkan ja repun kanssa - ja mitäs niille nyssäköille sitten tehdään kun pitää pyyhkiä?!  Kulkuvälineessä nukkumisenkin kanssa on vähän niin ja näin ettei reppu katoa kuorsatessa. Illalla on valjua kävellä pimeillä kaduilla yksin, etenkin kun pohjoismainen olemukseni huutaa jo kilometrin päähän, että tuollapa on turisti. Epäilyttävissä kontaktiyrityksissä ei saa turvaa kaverista vaan täytyy vain tomerasti ottaa naamalle se resting bitch ilme, jonka samassa huushollissa majoittunut jenkkityttö minulle opetti, ja todeta ärhäkästi että no gracias.

Upeista maisemista, yllättävistä ja hassuistakin havainnoista iloitseminen olisi mukavampaa, jos olisi seuraa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru on vain puolikas suru.  Ravintoloissa voisi maistella toisenkin annoksesta eksoottisia makuja ja viipyä pidempään, kun olisi juttukaveri. Rantaelämä olisi helpompaa, kun uimaan lähtiessään ei tarvitsisi vilkuilla ympäröivää porukkaa epäluuloisesti ja uidessaankin hieman vilkuilla rannalle jäänyttä omaisuuttaan. 

 

Lähtiessäni reissuun sain viisaan kommentin erasmusbyrokratian henkioppaaltani Sinikalta: yksin maailmalle lähtiessään pitää tykätä itsestään, pitää tulla itsensä kanssa toimeen. Ja tämän kyllä allekirjoitan täysin. Pitää tykätä omasta seurastaan, on oltava ok, että menee ravintolaan syömään yksin, eikä ole välttämättä ketään kenelle puhua. Pitää tykätä hiljaisuudesta.  Omia ajatuksiaan on siedettävä enemmän kuin normaalisti ja olisi ihan hyvä, jos itse tietäisi mitä haluaa – että haluaako mennä museoon vai baarikierrokselle. Erityisen tärkeää olisi osata nauraa itselleen, sillä lailla armeliaasti.

Yksin matkustamisen hyvä puoli on helppo kontaktin saaminen tuntemattomiin kanssaliikuskelijoihin. Bussissa viereen istahtava nuori hollantilaispoika oli oikein mukavaa juttuseuraa, opastetuilla kierroksilla juttuseuraa sai hyvin nopeasti – etenkin jenkeistä; siinä on kyllä sitten kansallisuus, joka osaa viihdyttää ja pitää meteliä! Heissä on jotenkin sisäänrakennettuna small talk -vaihde, jota erityisesti käytetään yksin liikkuviin keski-ikäisiin naisiin. 


Erityisen mukava kohtaaminen minulla oli lauantaina liettualaisen Miglen kanssa, kun vietimme päivän Braulio Carillon kansallispuistossa laiskiaisia tiiraillen ja zipline-kyytiä ottaen. Pisin lasku oli 700 metriä upeissa sademetsämaisemissa, ja se oli kyllä ihan hieno kokemus ja erityisen mukavaa jakaa jonkun kanssa. Onnistunutta päivää oli ihan pakko jatkaa vielä kaupungilla yhdessä syöden ja juoden ja keskustellen kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä, kunnes oli aika haikeana hyvästellä ja kummankin jatkaa omaa matkaansa.

Tähän minun reissuuni on mahtunut hauskoja ihmiskiemuroita alkaen aina sieltä Koto-Suomesta. Ilona tutustutti minut Annukkaan ja Annukka yhdisti minut sitten täällä vanhaan ystäväänsä Walteriin, joka kuten kaikki tapaamani costaricalaiset, on äärimmäisen vieraanvarainen ja avulias tuttavuus. Oli paljon mukavampi lähteä reissuun, kun tiesi, että perillä odottaa jo yksi ihminen, johon voi turvautua tarvittaessa.


 

En ole myöskään yksinäinen, sillä tiedän että jossain siellä Suomessa on tiivis läheisten verkko, joihin voin pitää tarvittaessa monella tapaa yhteyttä. Jo tieto ystävien ja läheisten olemassaolosta riittää siihen, että voi olla yksin muttei yksinäinen. Tämän ymmärtäminen ja merkitys tietenkin korostuu, kun välimatkaa on yhtäkkiä näin paljon. Hyvään elämään tarvitaan tämä läheisverkosto, jota meidän tulisi vaalia ja ylläpitää, sekä ottaa omiin verkostoihimme myös niitä, joille ystävien ja seuran löytäminen on vaikeaa. Yksin oleminen on monelle tietoinen valinta, mutta harva haluaa olla yksinäinen.


 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit